Pohdintoja mielenterveydestä ja shamaaniudesta

Mielenterveys on keskeinen teema, kun keskustelemme shamaaniudesta. Shamaaneja on leimattu hulluiksi viime vuosisatoina länsimaisen lääketieteen kehittyessä ja patriarkkaalisen (analyyttisen, rationaalisen, ihmiskeskeisen ja ulkoapäin koetun) mielenmaiseman muotoutuessa. Ihmiskunta joutui kehittymään tavalla, jossa osa ihmisistä joutui jättämään luonnonmukaisen elämän, ja tutkimaan hetkeksi muita mahdollisuuksia kehittää ihmisen mieltä ja hyvinvointia. Olemme nyt palaamassa tässä syklissä takaisin holistiseen aikakauteen, jossa alamme integroida saatuja oppeja yhteen ja kehittyä edelleen ihmisoliona. Tässä ei ole enää kyse patriarkkaalisuudesta, vaan naisten ja miesten tasa-arvoisesta toiminnasta koko planeetan ja ihmiskunnan totuudenmukaisen hyvinvoinnin puolesta.

Jos tätä shamanistista toimintaa katsoo tiettyjen henkilöiden toimesta, tätä voisi helposti kuvailla vähintään bipolääriseksi jos ei suorastaan skitsofreniseksi, riippuen tilanteesta. Tästä teemasta haluan nostaa esiin muutaman totuuden:

Olen kuullut tämän toteamuksen, että ero oikeasti hulluksi menneen ja shamaanin välillä on, että shamaani osaa tulla takaisin hulluuden kokemuksestaan ja tavallaan kontrolloida sitä. Hullu ei osaa näin menetellä. Oikeasti mielipuolinen on jäänyt ikäänkuin loukkuun siihen tilaan, missä hän on. Hänet pitää auttaa pois sieltä loukusta siten, että hän saa itse kontrollin mielessään tästä tilanteesta. Tarvitaan mielen harjoitusta ja metodeja tähän.

Shamaanin näkökulmasta tilanne on myös vastavuoroinen: Tavanomaiseen arkirealismiin koukussa oleva on myös ikäänkuin mielensä vankilassa, ennenkuin hänen tietoisuutensa laajenee ja hän käsittää arkirealismin unenomaisen olemuksen. Ihmisen mielen ja tasapainon vuoksi tarvitsemme transendenttaalista kokemusta, että opimme vapautumaan mielemme kahleista. Eli kuka oikeastaan tässä yhteiskunnassa on hullu? Olemme kaikki omalla tavallamme hulluja, mutta meidän pitää toimia yhdessä ja löytää tie tasapainoiseen terveyteen, jossa emme leimaa toisiamme hulluiksi. Itseasiassa, en pidä koko sanasta ”hullu”. Voisimme jättää sen kokonaan pois sanastosta, ja keskittyä siihen, mikä on tervettä. 

Valitettavasti tänä päivänä useat terveysalan toimijat eivät omaa transendentaalista kokemusta. Tämän vuoksi transendentaalisia kokemuksia ja kykyjä luontaisesti omaaville henkilöille annetaan vääriä diagnooseja ja lääkitystä perustein, mitkä liittyvät myös näitä määrävien oman tietoisuuden rajallisuuteen. Väitän, että näin on suuressa osassa tapauksia. Toisaalta, osalle näistä henkilöistä kyseiset diagnoosit ja lääkkeet saattavat olla tarpeen, mutta suhtaudun toistaiseksi tähän asiaan varauksella. Minunkin pitäisi tietää tästä asiasta lisää. Tämän vuoksi tarvitsemme laajaa yhteistyötä lääketieteen ja henkisten tieteiden kuten shamanististen tieteiden välillä. Voisimme aloittaa yhteisillä tutkimusprojekteilla ja sillä, että shamanismia ja kansanparannusta opetettaisiin lääketieteen perus- tai aineopinnoissa pakollisena kurssina. Kenties tästä voisi muodostaa jopa oman sivuaine-kokonaisuutensa yliopistoon? Työtä ja mahdollisuuksia on valtavasti, mutta tarvitsemme ensin aktiivisia ja mieleltään avoimia (transendentaalisia?) ihmisiä viemään tätä eteenpäin sekä rahoitusta.

Olen syvästi kiitollinen kaikista kokemuksista, mitä minulla on hulluudesta. Pahimmat hulluuden kokemukset minulla olivat noin 2014-2015. Tämän jälkeen astuessani polulleni, asiat alkoivat rauhoittua. Asiat alkoivat tasapainottua vielä enemmän, kun pääsin takaisin Kööpenhaminasta omille juurilleni Pohjois-Karjalaan. Ilman näitä kokemuksia, tuskin olisin tässä tänään opettamassa shamanismia. Kyseessä on ollut samaanaikaan mielipuolisuuden kokemuksia, jotka olivat tosia, mutta jotka olivat täysin liitoksissa henkisen heräämisen aikakauteeni. Kyseessä oli ennenkaikkea tietoisuuden murros, jossa ikäänkuin pääsi irti vanhoista mentaalisista ja tietoisuuteen liittyvistä rakenteista, ja ne saivat uuden matrixin jossa vapaasti kehittyä edelleen. Minulla nämä murroshetket olivat erittäin lyhyitä psykoottisia jaksoja, jolloin kuitenkin tietoisuuteni taustalla tiesin jatkuvasti, että kyse oli henkisestä prosessistani. Täten antauduin näille kokemuksille. Minulla on monta muistikuvaa ja päiväkirjaa täynnä nyt piirroksia, runoja, ja kirjoituksia, joista voin ammentaa nyt myöhemmin. Kuinka kiitollinen näistä olenkaan! Myös taiteilijana nämä materiaalit ovat nyt ensiluokkaisen arvokkaita, ja ilman näitä kokemuksia taiteessani ei olisi sitä syvyyttä, mitä siinä nyt koen olevan.  

Minunkin on vielä vaikea myöntää näitä hulluuden kokemuksia, sillä pidän itseäni äärimmäisen tervejärkisenä ja akateemisena ihmisenä. Nyt uskallan kuitenkin myöntää, että tervejärkisyyteni pohjautuu nimenomaan näille hulluuden kokem