Lectio praecursoria
Lectio praecursoria, väitöstilaisuuden luento, Itä-Suomen yliopisto, Joensuu, 30.10.2026
”Juuren alta voiman.” Shamaaniuden merkityksiä ja uudelleenkäsittämistä etnografisesti Saamenmaan eteläpuoleisessa Suomessa
Valokuvaaja: Terhi Hopponen
Helena Karhu
Arvoisa kustos, arvoisa vastaväittäjä, arvoisat kuulijat.
Aloitan kertomalla väitöskirjani otsikosta ”Juuren alta voiman!” Se on kivijärveläinen tietäjäksi tulemisen loitsu, joka on taltioitu Suomen kansan vanhoihin runoihin (SKVR, IX4, 2) vuonna 1885 Kaarle Krohnin toimesta. Tuolloin 24-vuotias Eepram Hakulinen on kertonut tukkiherralta kuulemansa sanat, joiden tarkoitus on ollut loihtia, ”millä lailla voimmoo saa itelleen”.
Tämä loitsu symboloi käsillä olevan väitöskirjan sisältöä, jossa fokus on tutkia nykypäivänä elävän shamaaniuden muotoja, silloin kun shamanistisen perinteen alkuvoima on monituhatvuotisessa, relationaalisessa yhteydessä luontoon, esivanhempiin ja perinteisiin.
Tässä tutkimuksessa, tuo alkuvoima näyttäytyy luontoon ja ylisukupolviseen kulttuuriin liittyvänä jatkumona, jolla voi olla meille annettavaa nykyajassa monilajisena pohjoisena yhteisönä. Loitsut osaltaan muistuttavat tästä jatkumosta.
Relationaalisuus tarkoittaa sitä, että koemme ja tiedämme kaiken luonnon yhteen kietoutuneen, nonduaalin vuorovaikutuksen ja siitä muodostuvan kokonaisvaltaisen ykseyden. Kuten edesmennyt shamaani-taiteilija Johannes Setälä (2018) sanoi viisaasti:
”Mikään ei ole ulkopuolella kaiken.”
Tästä ymmärryksestä nousien, relationaaliset arvot liittyvät monilajisuuteen ja huolenpidon suuntaamiseen koko maailmaa kohtaan.
Tutkimukseni keskeinen kysymys on: Millaisia yksilöllisiä ja yhteisöllisiä merkityksiä ja muutoksia muodostuu shamanistisen elämismaailman kautta Saamenmaan eteläpuoleisella alueella Suomessa nykypäivänä?
Kysymys on kiinnostava, koska elämme tällä hetkellä monikriisin aikaa, jossa ilmastonmuutos ja sotilaalliset konfliktit värittävät aikaamme. Ne kertovat kollektiivisella tasolla siitä, että ihminen ei ole tasapainossa itsensä, toinen toistensa, luonnon, eikä maailman kanssa. Kuitenkin ihmisten, jotka ovat syvässä henkisessä yhteydessä luontoon, shamanistisesta näkökulmasta: tasapaino on mahdollisuus. Tulkitsen näin esimerkiksi niiden haastattelujen pohjalta, joita tein tutkimukseni aikana. Ja kerron niistä pian lisää.
Shamanismia pidetään vanhimpana henkisen kulttuurin muotona, parantavana perinteenä, nykyisen Suomen alueella siitä alkaen, kun tämä pohjoinen maa asutettiin jääkauden jälkeen. Shamaanius on muuttanut muotoaan vuosituhansien kuluessa, tietäjyyteen ja edelleen nykyisiin shamanismien ja tietäjyyden muotoihin. Sitä pidetään myös koko ihmiskunnan vanhimpana henkisenä ja parantavana käytäntönä, joka vaihtelee paikallisesti ja tilannekohtaisesti.
Shamanistinen toimija tarkastelee maailmaa animistisesta näkökulmasta käsin; hän aistii eri luontokappaleiden elämänenergioita ja kunnioittaa kaikkea sitä näkyvää ja näkymätöntä luontoa jonka osa hän on. Luontoon ylläpidetään suhdetta myös maagisin yhteyksin ja rituaalein, seremonioin, jotka ideaalisesti perustuvat luonnon vastavuoroisuudelle, huolenpidolle ja tasapainolle. Lisään tähän vielä luonnon elementtien keskeisyyden työskentelyssä, kuunkierron ja vuodenkierron seuraamisen, sekä luonnon pyhien paikkojen vaikutuksen työskentelylle. Kuten kirjoitan kolmannessa artikkelissa viitaten kestävyystutkija Pasi Heikkurisen (2024) upeaan luonnon ytimen käsitteeseen, shamaanius voidaan ymmärtää elämänä tuosta luonnon ytimestä käsin, jossa olemme luontoa ja toimimme vastavuoroisesti suhteessa muuhun luontoon.
Uskontotieteilijä Juha Pentikäinen (1996) luetteloi shamanismin keskeisiksi piirteiksi muun muassa ekstaattiset tekniikat, käsityksen sielun monijakoisesta rakenteesta, kolmitasoisen maailmanrakenteen, käsityksen shamaanin apuhengistä sekä erityiset shamanistiset esineet, kuten tässä tutkimuksessa käsitellyt rummut.
Tässä väitöskirjatutkimuksessa olen omalta osaltani pyrkinyt ymmärtämään etnografisesti Saamenmaan eteläpuoleisessa Suomessa ilmentyvää shamaaniutta, sen merkityksiä ja muutosvoimaisuutta.
Koska nykypäivän shamaaniuden tutkimusta tehdään toistaiseksi Suomessa varsin vähäisesti, tutkimukseni tuo yhden avauksen shamanismin tutkimukseen oman kulttuuripiirini alueella. Tutkimuksellani haluan tuoda vaihtoehdon niille näkökulmille, joiden mukaan
a.) Shamanismin autenttisimmat muodot olivat joskus muinoin ja se ei ole elävää perinnettä. Tällöin shamanismista kirjoitetaan usein menneessä aikamuodossa, vaikkapa museoiden tai näyttelyiden esittelyteksteissä. Tuolloin nykyiset shamanistiset toimijat pois-kirjoitetaan näkymättömiksi.
tai
b.) Nykypäivänä elävä shamanismi on vain perinteestä irrallista tai jopa perinteenä hajonnutta, yksilökeskeistä uusshamanismia tai uushenkisyyttä eli New Agea, missä shamaani ainoastaan rekonstruktioi menneisyyttä tai luo vain uutta ritualismia. Tällöin nykypäivänä esiintyvää shamanismia pidetään tietynlaisena hedonistisen elämäntavan muotona. Tuolloin nykyisten shamanististen toimijoiden omaa henkistä todellisuutta ei huomioida, ja shamaaniutta ja sen yhteyttä läpi aikojen, luiden ja lihasten, vähätellään.
Sisäpiiriläisenä shamaaniutta kokevana en kokenut näitä kahta perspektiiviä totuutena perustuen omiin kokemuksiini ja keskusteluihini useiden muiden shamaaniutta kokevien kanssa. Keskustelin tästä muun muassa kollaboratiivisen tutkimukseni partnerin, tietäjä-noita Miika Vanhapihan kanssa. Niinpä haluan tuoda tässä tutkimuksessa esiin perspektiivin, mitä kutsun syväajallisuudeksi ja toisaalta relationaalisesti haltioituneeksi perspektiiviksi, joihin palaan pian.
Tutkimukseni otsikossa oleva sana uudelleenkäsittäminen tarkoittaa sitä, että shamaaniuden merkityksistä ja muodoista kertova tutkimus muodostuu sisäpiiriläisten eli shamaaniutta itse kokevien määritelmistä ja käsityksistä. Shamaaniutta ja tietäjyyttä kuvaavat tutkimukset olivat aikoinaan usein kirkonmiesten, kuten Gabriel Maxeniuksen ja Christian Lenqvistin tekemiä kuvauksia täällä Suomessa 1700-luvulla (Siikala 2017, 206). Myös tämän jälkeen shamanismia on tutkittu useimmiten sitä ulkopuolelta tarkastelevien - vaikkakin sitä syvällisesti ymmärtävien ja arvostettujen -tutkijoiden kuten Anna-Leena Siikalan ja Juha Pentikäisen osalta, ja kansainvälisesti satojen esimerkiksi ISARS:n eli kansainväliseen shamanismin akateemisten tutkijoiden järjestöön kuuluvien tutkijoiden toimesta. Autoetnografiset tutkimukset eli tutkijan oman kokemuksen kautta hahmottuvien tutkimusten osuus on ollut shamanismin tutkimuksessa edelleen varsin pieni, vaikka esimerkkejä siitä ovat olleet muun muassa kulttuurintutkijoiden Jaana Kourin, Elina Hytönen-Ng:n, Francis Joyn, uusimpana kulttuurintutkija Hanne Metsähisen tutkimukset, sekä kansainvälisesti ainakin Bonnie Glass-Coffin tutkimukset. Autoetnografisten ja sisäpiiriläisten tutkijoiden tapauksessa on käytetty myös nimitystä shamaaniantropologi, jossa tutkijan elämismaailmat limittyvät shamanistisen elämäntavan ja akateemisen tutkimuksen välillä (Svanberg 2003).
Lisäksi koin shamanismin tutkimisen ajankohtaiseksi, kun kiinnostus shamanismiin ja shamanististen toimijoiden määrä tuntui olevan kasvussa. Tätä ilmentää muun muassa tutkimukseni aikana kasvanut shamaanirumpujen määrä, ja toisaalta esimerkiksi aiheesta julkaistu suomenkielinen populäärikirjallisuus tai yhdistys- ja kurssitoiminnan aktiivisuus, joihin olen osaltani myös myötävaikuttanut. Samaan aikaan, kirkkoon kuuluvien määrä on laskenut. Mikäli kyseessä on tietynlainen henkisen kulttuurin käänne, tulisi tätä tutkia, ja shamanismin tutkimukseen tulisi lisätä asiaankuuluvia resursseja.
Tähän tutkimukseni ajankohtaisuuteen liittyy myös se jo aiemmin mainitsemani maailmantila, jossa elämme juuri nyt: Myös me kulttuurintutkijat ja antropologit osaltamme voimme etsiä ratkaisuja antroposeenin aikakauden polykriisiin. Kysyn siis, voisivatko syväajalliseen ja vastavuoroiseen luontoyhteyteen perustuvat shamanismit ja shamaanius olla osaltaan yhteisöllisesti huomioituja muutostekijöitä ratkaisujen löytymisessä? Voisiko tätä reittiä, kun shamanismin tutkimus yhdistyy yhteiskunnalliseen keskusteluun, löytyä ratkaisuja ja muutosvoimia, joilla kulttuurintutkimus ja antropologia osaltaan antaisivat panoksensa kestävyysratkaisuihin, tässä tapauksessa yhteistyössä shamanististen toimijoiden kanssa?
Tässä väitöskirjatutkimuksessa olen aloittanut pohtimaan näitä teemoja kolmessa artikkelissa, joista jokaisessa shamaaniutta ja sen transformaatioita käsitellään hieman eri tulokulmista. Ensimmäinen artikkelini käsittelee shamaanirumpujen merkityksiä käyttäjilleen ja mitä voimme ymmärtää nykypäivän shamaaniudesta rumpujen kautta.
Toinen artikkelini käsittelee shamanistisen haltioitumisen merkitystä eksistentiaalisille tunteille, yhteenkuuluveedelle ja planetaarisen inklusiivisuuden kokemiselle, joiden kautta ihminen tuntee kuuluvansa maailmaan.
Tutkimukseni kolmas artikkeli käsittelee relationaalisesti shamanistista elämismaailmaa ja sen transformaatioita suhteessa yhteiskunnalliseen ei-kasvu-liikkeeseen. Ei-kasvu-liikkeellä tarkoitetaan yhteiskuntamallia, jossa yhteiskunnan ja talouden tulisi perustua muuhun kuin ihmisen tekemään jatkuvaan tuotantoon, jossa käytetään hyödyksi maapallon resursseja yli sen kantokyvyn ja jossa resurssit poistuvat lopulta jätteinä ilmaan, maahan ja veteen. Ei-kasvu-liike on muodostunut kritiikiksi kapitalistiselle taloushegemonialle, jonka myötä ilmastonmuutos ja luontokato ovat vieneet perustaa planeetan hyvinvoinnilta. Kestävyystieteilijä Pasi Heikkurinen (2024) kirjoittaa ei-kasvusta olemisentapana, jossa olisimme maailmassa muulla tavoin kuin kasvu- ja kehitys-orientoituneesti. Sosiaalipsykologi, ekospirituaalisuudesta kirjoittanut Matthew Billet kollegoineen (2025) mainitsevatkin, kuinka luonnonvarojen käsittäminen pyhänä, sekä rituaaleilla tasapainon varmistaminen, voivat parhaimmillaan vaikuttaa luonnonsuojelullisesti ja moraalisesti siten, että luontoa ei hyödynnetä yli sen kantokyvyn.
Aineistosta ja teoreettisesta viitekehyksestä
Väitöskirjaprosessissani läpileikkaavana punaisena lankana on ollut autoetnografinen prosessi, jossa olen sisäpiiriläisenä pyrkinyt kuvaamaan sisältäpäin koettua shamanistista elämismaailmaa omassa maantieteellisessä kulttuuripiirissäni vuosien 2018-2024 aikana. Autoetnografinen aineisto koostuu 25 kappaleesta muisti- ja päiväkirjoja, sähköisestä päiväkirjasta, henkilökohtaisista shamanistisista esineistä, blogi- ja sosiaalisen median kirjoituksista sekä laajasta kuva- ja videoaineistosta. Näiden pohjalta, esimerkiksi kolmanteen artikkeliini, muodostin neljä autobiografista reflektiivistä tekstiä, joissa itsetutkiskelin neljää eri transformaatiota, joita olin kokenut osana shamanistista polkuani.
Autoetnografiassa tutkijan tarkoitus ei ole tutkia itseään, vaan itsensä kautta ilmenevää sosio-kulttuurista tutkimuskenttää (Sawyer ja Norris 2013, 16–17, 23). Tämä on totta erityisesti shamaaniuden tutkimisessa, jossa haltioitumisen myötä, kokemus siitä mitä itse on suhteessa maailmaan, huokoistuu planetaarisesti inklusiivisemmaksi. Jaana Kouri ja Elina Hytönen-Ng (2022, 117, 128) ovat kirjoittaneet, kuinka autoetnografia on hyödyllistä erityisesti liminaalisen tilan, shamaanimatkan, animistisen elämäntavan ja henkimaailman kokemuksen tutkimiselle. He kuvaavat autoetnografin sijoittuvan ennen kaikkea tulkitsijana shamanismin tutkimuksen ja kohteen eli nykyaikana ilmentyvän shamanismin välille (mts. 118, 128).
Minua on kiinnostanut tutkia shamaaniutta ja shamanismeja kuitenkin myös laajemmin kuin vain omien kokemusteni kautta. Tärkeäksi nostan tekemäni temaattiset haastattelut shamaanirumpuja käyttävien kanssa. Etnografinen haastatteluaineisto koostuu yhdeksästä shamaanirumpujen rakentajien ja käyttäjien haastattelusta, ja niiden temaattisesta analyysistä.
Haltioitumista käsittelevään tutkimukseen sisältyi kollaboratiivista etnografiaa tietäjä-noita Miika Vanhapihan kanssa. Yhteistyössä pohdimme dialogisesti haltioitumisen olemusta ja siihen liittyviä kokemuksia.
Teoreettisesti näkökulmani ovat fenomenologisen antropologian ja relationaalisuuden viitekehyksissä ja transformatiivisen tutkimussuuntauksen mukaisesti. Nämä teoreettiset valinnat olivat sopivia suhteessa tutkimusaiheisiini, shamaaniuden moniaistillisuuteen, henkisyyteen ja animistiseen ontologiaan.
Tulokset
Tutkimuksen perusteella voidaan esittää, että shamaanirumpuja syntyy ja niitä käytetään aktiivisesti Saamenmaan eteläpuoleisessa Suomessa. Tutkimuksen tuloksina rumpuun liittyviä merkityksiä määriteltiin yhteyden kokemisena perinteeseen, sielullisuuteen, luontoon sekä opastukseen ja hoivaan, jotka ilmenivät monipuolisina rummunkäyttötarkoituksina. Rumpuihin viitattiin haastatteluissa ”oman äänen voimistajina”, jota tulkitsen sekä yksilön oman voimaantumisen että samalla kollektiivisen shamanistisen äänen voimaantumisen kannalta. Rumpu tasapainottaa ihmisen asettumista luonnon rytmiin, ja siten osaksi elonkiertoa. Ovatpa suomalaiset käyttäneet kanteleen rinnalla kannusta eli rumpua viime vuosisatoina ja tuhansina, tai eivät, he ainakin käyttävät niitä shamanoidessaan aktiivisesti nykypäivänä.
Tutkimukseni toi esiin myös shamanistisen haltioitumisen fenomenologiaa eli haltioitumisen koettuja piirteitä ja merkityksiä. Haltioituminen tietoisuuden tilana ja sanan mukaisesti haltioiden-kanssa-olemisena luo syvää eksistentiaalista yhteenkuuluvuuden tunnetta luonnon kanssa, mikä liittyy luonnon pyhyyden kokemiseen. Haltioitumisen kautta löytyy reitti planetaarisen inklusiivisuuden kokemiselle, ja sitä kautta luonnon kunnioittamiselle.
Kolmanneksi, shamanistinen elämismaailma voi olla yksi ei-kasvu-yhteiskunnan mukainen elämäntapa. Esitin tutkimuksessani neljä relationaalista transformaatiota ja niiden merkityksiä shamanistisessa elämismaailmassani: yksilöllinen itsetuntemus, kulttuurinen itsetuntemus, shamanistinen parantaminen ja shamanistinen aktivismi. Nämä teemat tuovat osaltaan näkyväksi nykypäivän shamaaniuden merkityksiä.
Syväajallisuudesta ja relationaalisesta haltioitumisesta
Kuvassa vasemmalta oikealle: opponentti, FT, dosentti Jaana Kouri, keskellä kustos, professori Teo Kurki ja vasemmalla Helena Karhu. Valokuva: Elina Hytönen-Ng
Kun pohdiskelin kaikkien kolmen tutkimusartikkelini yhteensitovaa ulottuvuutta, yhdeksi keskeiseksi näkökulmaksi nousi syväajallisuus, jonka käsitteenä opin arkeologi Antti Lahelmalta ja Vesa-Pekka Hervalta (2020). Syväajallisuus tarkoittaa monituhatvuotisten jatkumoiden tunnistamista elävässä kulttuurissa ja luonnossa (ks. Herva ja Lahelma 2020). Herva ja Lahelma (2020, 15) kirjoittavat kuinka pohjoiset kulttuurit ylläpitävät syväajallisia ja ikiaikaisia juuria: Heidän mukaansa moderni nykyaika ei voi pyyhkiä pois arkaaista ja ei-rationaalista ajattelua, joiden merkitys nyky-yhteiskunnassa usein jää tajuamatta tai marginaaliin. Heidän tutkimuksensa, oman tutkimukseni tavoin, pyrkii ymmärtämään, kuinka pohjoiset animistisen ja shamanistisen elämismaailman tavat muodostuvat ja uusiutuvat vuosituhansien aikana vastavuoroisessa suhteessa ihmisten ja maailman välillä (mt.)
Shamaaniudessa tämä voi tarkoittaa esimerkiksi vuosituhansia vanhojen loitsusanojen yhteyttä ja tietäjien voimapaikkojen merkitystä. Kaiken kaikkiaan se tarkoittaa fyysisten, psyykkisten ja henkisten jatkuvuuksien tunnistamista vuosituhansien takaa, sekä vuosituhansien päähän: Tulevat sukupolvet huomioiden se muodostaa myös eettisen ja moraalisen lähtökohdan kestävälle elämälle tällä planeetalla.
Tutkimukseni osoittaa, että shamaaniuden elämismaailmaa voidaan käsittää esimerkiksi kehittämäni käsitteen, relationaalisen haltioitumisen, kautta. Relationaalisen haltioitumisen mukainen käsittäminen perustuu ontologisesti sille yhteyden kokemiselle ajallisesti, yhteisöllisesti, monilajisesti, tilallisesti, kuin mitä haltioitumisen kokemus on. Täten shamaaniuden syväajalliset yhteydet voivat ilmentyä yksittäisen shamanistisen toimijan kokemuksessa lähtökohdasta, mikä saattaa ulkopuolisen havainnoitsijan silmään vaikuttaa ensin näennäisen perinteestä irrallisena. Tuo yhteys voi shamanistista elämismaailmaa kokevan elämänkokemuksessa muodostua kuitenkin sienirihmaston lailla juurevaksi, syväajalliseksi kudelmaksi, jossa mystinen ikiaikaisuus ja esivanhempien henki ovat läsnä.
Kohti shamanistista antropologiaa?
Tähän loppuun mainitsen myös, että pohdin tutkimukseni aikana mahdollista shamanistisen antropologian tieteenalaa. Shamanistinen antropologia olisi luultavasti marginaalinen tutkimusala, joka olisi syntynyt siitä käänteestä, jossa tutkitaan omaa kulttuuria uudelleenhaltioituneesti, dekolonisoidusti ja usein autoetnografisesti. Sen lähtökohtana olisi animistinen ontologia ja shamanistiset tiedonhakumenetelmät. Tutkimukseen sisältyisi rituaalisia ja seremoniallisia ulottuvuuksia luonnon vastavuoroisuuden turvaamiseksi. Shamanistinen antropologia olisi luontokeskeistä tiedettä ja tutkimus-luomista, jossa voisimme paitsi tutkia sitä mitä shamaanius on, myös sitä, mitä sillä voi transformatiivisesti saada aikaan.
Kiitos.
Huom: Luennossa on muutamia suoria otteita miun väitöskirjasta (Karhu 2026)
Kirjallisuusluettelo:
Billet, Matthew I, Adam Baimel, Mark Schaller ja Ara Norenzayan
2025. “Ecospirituality.” Current Directions in Psychological Science : A Journal of the American Psychological Society 34 (2): 97–104. https://doi.org/10.1177/09637214241304326.
Heikkurinen, Pasi
2024. Degrowth. An Experience of Being Finite. Mayfly Books.
Herva, Vesa-Pekka ja Antti Lahelma
2020. Northern Archaeology and Cosmology: a Relational View. Abingdon, Oxon: Taylor & Francis.
Karhu, Helena
2026. ”Juuren alta voiman” : shamaaniuden merkityksiä ja uudelleenkäsittämistä etnografisesti Saamenmaan eteläpuoleisessa Suomessa. University of Eastern Finland.
Kouri, Jaana ja Elina Hytönen-Ng
2022. “The change in researcher’s position in the study of shamanism.” Approaching Religion 12 (1): 117–131.
Pentikäinen, Juha
1996. Introduction. Teoksessa Shamanism and Northern Ecology, toimittanut Juha Pentikäinen. Berlin: Mouton de Gruyter.
Sawyer, Richard D. ja Joe Norris
2013. Duoethnography. New York: Oxford University Press.
Setälä, Johannes
2018. JUM. Salakirjat
Siikala, Anna-Leena
2017 (1994). Suomalainen šamanismi. Mielikuvien historiaa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Svanberg, Jan
2003. Schamantropologi i gränslandet mellan forskning och praktik : en studie av förhållandet mellan schamanismforskning och neoschamanism. Turku: Åbo Akademis förlag.