KEKRI JA PERINNE-EKOLOGISUUS

Eilen vietimme Kekri-juhlan huipentumaa Pielisen rannalla. Tätä kirjoittaessani, juhlat jatkuvat vielä, sillä lasten ohjelma on alkamassa ja aikuiset ovat valmistautumassa kekri-kulkueeseen, joka on kylänraitilla rellestävä karnevalistinen hulabaloo. Kekrinä maailmat pyörähtävät toisin päin, vaatteet ovat nurinperin sukkia myöten päällä, ja asiat tapahtuvat väärinpäin: Mitä tapahtuu tulevaisuudessa tapahtui ennen. Tästä aukeaa kekri-taikojen suuri potentiaali. Miksi elämme perinteitä todeksi juuri nyt ja edelleen, näyttää voimansa ja merkityksensä mitä useampana vuosina oma elämä tasapainottuu luonnolliseksi vuodenkierroksi.

Perinnejuhlien traditioissa on hienoa, miten joka vuosi voi keskittyä jonkin sellaisen yksittäisen perinteen osan äärelle, mihin aiempina vuosina ei ole. Esimerkiksi yhtenä vuonna sain voimakkaan kokemuksen siitä, että rakensin havupolkua savusaunan ja päärakennuksen välille muinaisille. Kyseinen kokemus kannattelee loppuelämäni tietyissä asioissa ja se on yksi minulle tärkeimmistä perinteistä. Tänä vuonna vahva kokemus oli kekri-kokon huipulle rakennettavan havulinnun valmistus rungosta alkaen yhdessä ystävien kanssa. Kaikilla näillä on syvällinen kokemus-merkitys, jonka äärelle pääsee ainoastaan olemalla mukana.

Kohti perinne-ekologiaa

Kansanperinteemme ovat lähtökohtaisesti ekologisia ja luontolähtöistä – sekä syvästi ei-kaupallisia. Niiden lähtökohta on vieraanvaraisuudessa, luontoyhteydessä, sukupolvien jatkumossa, vuodenkierron luonnollisuudessa, yhteisöllisyydessä ja elämänilossa.

Luin ennen tämän vuoden kekri-juhlaan lähtöä Hesarissa 30.10. olleen uutisen, kuinka Halloween on tuottanut kaupallisena juhlana valtavan määrän uutta halloween-jätettä. Pahimpia jätteitä ovat erilaiset keinokuituiset halloween-asusteet, kertakäyttöiset koristeet kuten synteettiset hämähäkinverkot ja erilaiset vaahtomuoviset härpäkkeet. Toki halloweeniin liittyy myös erilaiset sähkövalaistukset. Halloweenin amerikkalainen kulutuskulttuuri ja globaalisti vaikuttava yhtenäiskulttuuri muodostaakin todellisen vastakohdan Kekrin perinne-ekologisuudelle ja oman kulttuurimme erityisyydelle.

Havahduin uutista lukiessa siihen perinne-ekologiseen todellisuuteen, mitä me elämme oman perinnejuhlamme Kekrin äärellä. Pöydillä kauniita havukoristeita sekä sydämellä ja ajan kanssa tehtyjä käsityöitä. Käytämme perinnejuhlassamme ainoastaan havuja, poltamme kokossa kaikkea turhaa ja palokelpoista, ja karnevalistisessa kulkueessa paras on vaikkapa väärinpäin käännetty vanha takki ja erilaisista muista kierrätysmateriaaleista valmistetut luonnonhenkiset asut. Kynttilöitä asettelimme havupolulle illalla, ja jonain vuonna olemme tehneet kynttilälyhdyt kaivamalla ne nauriiseen. Elävällä tulella on juhlassamme iso merkitys. Olemme luonnon äärellä.

Kekri-kokko palaa 1.11.10238 Vuonislahdessa, Pielisen rannalla. Pielisen Tietäjäkeskus ry.

Ekopsykologi Irma Heiskanen on kirjoittanut erinomaisessa kirjassaan ”Esiäitien kädenjäljillä – perinne-ekologista viisautta ja ornamenttikieltä” (joka on maksutta luettavissa linkistä) tästä samaisesta perinne-ekologiasta, kuinka tarpeellista on havaita nykyinen kilpailukulttuuri, maaemon resursseista vain ottaminen, sekä ihmis- ja teknologiakeskeisyys. Perinne-ekologiaan kuuluu sen sijaan vastavuoroisuus luonnon kanssa, luonnon kiittäminen ja sen mukaiset antimet. Heiskasen mukaan perinne-ekologiaan liittyy kiintymykselle, huolenpidolle ja myötätunnolle perustuva maailmankuva ja identiteetti. Hän kirjoittaa maa-ilmasta, ja kuinka se paljastaa esivanhempiemme kaksinapaisen maailmankuvan. Tässä maailmankuvassa toteutuu asioiden ja ilmiöiden vuorovaikutus. Täten perinne vie meitä syvällisemmässä merkityksessä kohti luonnollista asioiden vastaavuutta ja tasapainoa.

Kekrissä tämä tasapaino toteutuu käytännössä sillä, että kaiken lähtökohtana on aina ensin antimet esivanhemmille, haltioille ja luonnolle. Oli koskettavaa seistä pitämyspuun alla, ja tuntea ne vanhat, suuret oksat kuin muodostaen Suuren Suojan meidän kaikkien sen alla laulaville, itkeville ja nöyrtyville luonnonlapsille.

Vuoden tärkein juhla

Minulle Kekristä on tullut vuosien aikana vuoden tärkein juhla, ja se on korvannut joulun. Tuntuu helpottavalta ja tasapainottavalta ikään kuin palauttaa itsessä se vuodenkierto, mikä on luonnollisinta.  Tähän on hyvä päättää vuodenkierto, ja aloittaa uutta. Vie vuosia tehdä tämä tasapainotus itsessä, kun on koko elämän tähän asti opetettu ajattelemaan kalenterista tietyllä tavalla. Miulle tärkeä yhteisö tässä omaan kulttuuriperinteeseen palauttavassa muutoksessa on ollut Pielisen Tietäjäkeskus ry. Se on ollut kaikille vapaa kulttuuriyhteisö, jossa vaalimme perinnettä ja luontoa, voimistaen ja ennallistaen niitä kaivattuja osia, mitä tarvitaan tunteaksemme itsemme kulttuurisesti ja henkisesti kokonaisiksi. (Lämpimästi tervetuloa mukaan yhdistystoimintaan!)

Joka vuosi juhlissa on ollut jotain aivan ainutlaatuista. Tänä vuonna mieleeni jäi erityisesti Lauri Sinkkosen monologi ”Pitkätukkainen Metsänvartija”, joka perustuu paikallisen kyläläisen taiteilijaprofessori Heikki Turusen runoteokseen ”Karhupäinen Metsänvartija” (mikä on nykyisin yksi suosikki-teoksistani). Näytelmässä meistä puhuttiin ”karhunkallon kansana”, ja se liikutti minussa jotain uutta. Joten, kuinka pohjoinen luontokansa on karhunkallon kansa, saattaapi olla seuraavan kirjoitukseni aihe.

Nyt toivon kaikille tähti-tuikkivaa marraskuuta ja toiveikkuutta alkaneelle vuodenkierrolle!

Lämpimin ajatuksin,

Helena